Näin alkoi sähköpostini Annille yli puoli vuotta sitten - ja minusta on ihana miten Anni jaksaa siitä muistuttaa ;)
Kuten olen saattanut jo aiemmin mainita, tämä kesä on minulle suurilta osin omien projektien luomisaikaa. Haluan löytää uudelleen sen innon, jolla otin kuvia 14-vuotiaana punaisella pokkarilla. Aina ei tarvitse paikan päälle suurta ihmismassaa toteuttamaan kuvauksia, vaan joskus riittää minä + 1. Tällä kertaa +1 oli Anni, joka lähti ihanasti mukaan joka toinen minuutti muuttuviin suunnitelmiini ja visioihini! Joistain ihmisistä vain tietää heti, että niiden kanssa tulee toimeen. Se on kultaa.
En halua vielä paljastaa tästä projektista sen enempää, koska se on suoraan sanottuna kipeintä, herkintä ja kuitenkin kauneinta luomista, mitä olen koskaan tehnyt. En siis halua pilata sitä paljastamalla projektista sitä sun tätä (vaikka niin onkin jo ehkä käynyt, hehe). Saatte nähdä lopputuloksen, kun se on valmis. On upea tehdä välillä jotain sellaista, johon kuluu aikaa ja suunnittelua ja kun joutuu itse olemaan kampaaja ja stylisti ja lavastaja - kuvaamisen lisäksi.
Haluan rohkaista teitä kaikkia rikkomaan rajojanne - niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin. Eikä sen rajan tarvitse olla suuri. Päätin joskus, etten tykkää kuvata suorassa auringonvalossa. Yksi päivä päätin kokeilla sitä Kaisan kanssa ja sieltä tulikin jotain sellaista, mitä en olisi koskaan uskonut syntyvän (ks alempi postaus).
Elämästä tekee jännittävää se, kun rakentaa hullun hienon hedelmäkorin, tekee kolme tuntia eväsruokia ja ottaa taksin sadepäivänä.
